Pitkästä aikaa

Rv 20 lähestyy. En ole osannut kirjoitella mitään. Toisaalta pahoinvointi ja väsymys olivat alkuraskaudesta niin voimakkaita, että torkuin paljon iltaisin. En vain jaksanut tehdä mitään ylimääräistä.

Tiedän että joskus pahoinvointi vain on voimakkaampaa. Olen kiitollinen pienokaisesta ja ensisijaisesti äärimmäisen onnellinen, että olemme saaneet hänet. Toivon vain, että kaikki menee hyvin ja saamme hänet syliin asti. Huoli pienokaisen hyvinvoinnista on suuri vaikka kaiken pitäisi mennä hyvin.

Minun kohdalla päivittäinen oksentaminen ja huimaus loppuivat vasta rv 16: sta tienoilla. Yritin kysellä asiaan vinkkejä myös terveydenhuollosta, mutta en oikein saanut kovin konkreettisia neuvoja. Välillä tein etätyötä tai olin jopa muutaman kerran sairaslomalla yksittäisiä päiviä, kun olo tuntui heikoimmalta.

Neurologi sitten pysähtyi kuuntelemaan ja määräsi pahoinvointi ja närästyslääkkeet. Tuosta alkoi parempi väli ja pikku hiljaa pahoinvointi on väistynyt. Joskus pelkäsin, että oksentaminen ei lopu ollenkaan. Tilanne vain tuntui turhauttavalta. Toki ylimääräisiä lääkkeitä olisi hyvä välttää, mutta ei tuo jatkuva etova olokaan mukavaa ollut.

Nyt tunnen jo selvästi lapsen liikkeet ja hänestä on tullut konkreettisempi. Ehkä murehdin turhia, mutta ajoittain pelkään, voiko onnemme vielä kääntyä. Uskallanko jo odottaa vauva-arkea.

Lapsellinen lapsettomuushoidot läpikäynyt

Olotilasta sen verran, että väsyttää, oksettaa ja huimaa joka päivä. Olotilasta päätellen siis lapsella kaikki hyvin. Täytyy myöntää, että nyt kyllä toivoisin, että ei tarvitsisi ihan joka päivä oksentaa.

Etovan olon iskiessä pyrin kuitenkin muistamaan, että näistäkin vaiheista täytyy oikeasti olla kiitollinen. Jotkut eivät saa haluamaansa lasta koskaan. Lisäksi pieni lienee tarpeeksi vahva selviytyäkseen, koska jaksaa muistuttaa olemassaolostaan.

Nyt syön paljon puuroa, kasviskeittoja, viiliä ja pakastemarjoja. Joinain päivinä alas ei oikein mene mitään ja toisina päivinä taas syön lähes normaalisti.

Olotila ärsyttää, koska väsyneenä töihin keskittyminen häiriintyy. Onhan tässä tietysti joku toinenkin paljon tärkeämpi kuin oma työharmitus. Joudun myöntämään itselleni, että nyt on hidastettava. Syy tähän on toki mitä ihanin.

 

 

Alkutaival

Edelleen olotila on odottava. Pahoinvointi on riesana jatkuvasti. Jotkut asiat ei vain sovi yhteen. Yksi näistä yhtälöistä on alkuraskauden pahoinvointi ja ulkovessa. Tätä asiaa ei juuri tullut pohdittua ennen syysloman alkua. Näin viikon kokeilun jälkeen voin todeta, että tässä yhtälössä on omat haasteensa.

Kuitenkin juuri tuon jatkuvan pahoinvoinnin takia luotan siihen, että olen edelleen raskaana.

Ikävä kyllä myös verenvuoto on ollut riesana. Kuukautissuojia saa käyttää jatkuvasti, koska en pysty ennakoimaan vuodon alkua.

Sain klinikalta reseptin lääkkeeseen, jonka pitäisi vähentää verenvuotoa. Tuo onkin auttanut. En syö lääkettä jatkuvasti, joten vuoto alkaa yleensä jossain vaiheessa uudelleen. Kunpa se pian loppuisi. Pieni huoli käy aina mielessä vuodon alkaessa.

Kesä on vaihtunut jo syksyyn. Talvi tekee tuloaa. Ensi kesänä meillä pitäisi olla pieni vauva. Ajatus tuntuu niin etäiseltä; kuin unelta.

Oh bother

Tähän siis on tultu. Nuorempana osasin ottaa raskauden rennosti. Asiat sujuivat omalla painollaan. Nyt sana rento on kaukana tästä touhusta.

Keskiviikko on meillä harrastusilta. Lapseni touhutessa kävin wc:ssä. Vuoto oli muuttunut kirkkaan punaiseksi. Silloin sisälläni huusi. Tilanne ei ollut sellainen, jossa voisin tunteeni näyttää. Vedin henkeä ja palasin rupattelemaan muiden lasten vanhempien kanssa. Myöhemmin kirjoitin myös aiemman blogitekstin.

Kotiin ajaessamme en puhunut asiasta mitään. Takapenkillä näet kuunteli pieni korvapari.

Silitin mieheni kättä aika ajoin hänen kotiin ajaessa, kuten teen tavallisesti. Ilta oli jo pimeä. Takapenkillä tenavamme oli tyytymätön. Harjoitukset eivät olleet menneet loistavasti. Lapselle suuria ja samalla niin pieniä ongelmia. Niin ihanan tavanomaisia.

Mieheni kertoi päivästään. Hän puhuu vähän, mutta aina mukavasti. Kuuntelin mielelläni. Työnsin omat ajatukset sivuun.

Iltapuuhien jälkeen menimme sängyn päälle lepäämään. Olimme miehen kanssa kahden.

Hän kysyi: Onks kaikki ok? Silloin tilanne ryöpsähti. Kerroin tilanteesta. Pitkään kumpikaan ei sanonut mitään. Kasvoilla, jotka näin edessäni, ei kuvastunut mitään. Tähän ei ollut sanoja. Itkin. Olin varma, että tämä oli tässä. Lämmin käsipari otti minut syliinsä. Kuulin sanat, olen pahoillani.

Yön aikana vuoto oli loppunut. Sen 5 kertaa yöllä, jonka wc: ssä kävin, totesin joka kerta vuodon loppuneen. Ajatukset oli sekavia.

Koska ensi viikko on syysloma ja lähdemme mökille, halusin saada selvyyden tilanteesta. Soitin aamulla klinikalle ja sain ajan samalle illalle.

Seurasin melko hermostuneena omaa olotilaani koko päivän. Avasin mm. likaisia astioita täynnä olevan tiskikoneen muutamaan kertaan. Etova olo tuli heti, mutta en luottanut tuohon tunteeseen.

Työpäivä mateli ja ajatus harhaili. Kuuntelin kuulokkeilla musiikkia sulkeakseni muun toimiston hälinän ulos ja parantaakseni keskittymistä. Valitsin kohtuu simppeleitä toimintoja, joihin sain siirrettyä ajatukseni. Työnteko alkoi sujua helpommin. Onneksi kokouksia ei ollut.

Työpäivän jälkeen suuntasin klinikalle. Satoi ja sää oli kurja. Olin antanut sateenvarjoni lapselleni, jotta hän säilyisi kuivana. Hänen koulumatkansa sateessa oli pidempi kuin minulla pysäkiltä toiselle kävellen. Muut sateenvarjomme olivat rikki. Kuulemma koulussa hajonneet.

Kuuntelin taas musiikkia liikkuessani julkisilla liikennevälineillä. Matkalla oli nainen pienen vaunuissa istuvan lapsensa kanssa. Lapsi katsoi minuun. Hymyilin. Lapsi hymyili ja tutkaili hetken kasvojani ennen kuin siirsi katseensa muualle. Vaunuja työntänyt nainen hymyili minulle. Onhan elämässä vielä toivoa. Oloni oli muuten huonovointinen ja tympeä. Olin väsynyt.

Klinikalle päästyäni ilmoittauduin ja istahdin sohvalle. Pyyhin osin sateessa levinneet ripsivärit silmieni alta. Käteni tärisivät. Suljin silmäni ja mietin tulevaa. Huoneessa soi radio. Yritin varautua siihen pahimpaan uutiseen.

Kuulin lääkärin vastaanottohuoneen oven aukeavan. Edellinen potilas lähti. Hetken kuluttua ovi aukesi. Lääkäri tervehti ystävällisesti.

Pian näin mustavalkoisella ruudulla pienen mustan alueen. Sen keskellä oli valkoinen alue, joka liikkuin. Hänen sydämensä löi. Hän elää.

Vuoto oli tullut kohdusta, mutta ei lääkärin mukaan vaikuta raskauden ennusteeseen. Lapseni elää ja se on tärkeintä. Toivon, että asiat sujuvat hyvin.

Näin tutun hoitajan vastaanottoajan jälkeen. Hän halasi minua. Tilanne oli ihana. Hoitajan vilpitön ilo puolestamme loi uskoa tulevaan. Tuon klinikan hoitohenkilökunta on uskomaton.

Lapsettomuushoidot tekevät hulluiksi, mutta hoitohenkilökunnan valmius kuunnella ja myötäelää on auttanut monessa.

Tää on uneton yö, joka turhat toiveet sisältä syö

Miten yksi wc käynti muuttaa kaiken. Veristä vuotoa. En ole aiemmin kokenut keskenmenoa. En olisi halunnut sitä kokea. Nyt kuitenkaan en pysty kovin positiivisesti ajattelemaan. Odotan kipua, tiedän että se tulee vielä.

Odotus

Edelleen raskaana. Ainakaan kuukautisvuoto ei ole alkanut ja etova olo jatkuu. Oletan siis salamatkustajan olevan edelleen matkassa.

Juna on notkahtanut eteenpäin. Muistan jostain lukeneeni vertaiskuvat, että lapsettomuus on kuin olisi jäänyt jumiin asemalle. Kun yksikään juna ei osu omalle kohdalle. Muut menevät eteenpäin ja saavat lapsia, mutta lapsettomuushoitoja läpikäyvä odottaa ikuisesti.

Meidän kohdallamme matka vanhemmuuteen on alkanut. Mikään ei vielä takaa onnellista loppua. Toisaalta tiedossa ei ole esteitä, miksi matkamme katkeaisi. Päivä kerrallaan.

Varasin ajan varhaisultraan. Ensin pohdin varaanko ollenkaan aikaa varhaisultraan. Tuossa kun näkee vain silloisen tilanteen. Mitä seuraavana päivänä tapahtuu on aina arvoitus. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että haluan käydä tuossa ultrassa.

Tämän jälkeen haluan palata normaaliin odotukseen. En halua ylimääräisiä ultrakäyntejä tai muitakaan ylimääräisiä lääkärikäyntejä. Haluan palata mahdollisimman normaaliin raskausaikaan ja unohtaa aiemmat lapsettomuushoidot. Tai sanotaan, että työntää taka-alalle – ei niitä ikinä voi kokonaan unohtaa.

Pahoinvointi

Etova, levoton ja epämukava olo. Nämä pitänee listata raskausoireiksi. Yskiessä tai muuten kakoessa vatsaan sattuu. Oksettava olo alkaa olla läsnä aika ajoin koko päivän. Hampaita pestäessä on yökkääminen jo lähellä… ja alkaa vasta kuudes viikko.

Aiemmin raskaana ollessani minulle on kerrottu, että pahoinvointi olisi vain merkki pianokaisen hyvinvoinnista. Tähän ajatukseen nyt tuudittaudun.

Ihan yksi lysti vaikka pitäisi oksentaa seuraavat pari kuukautta päivittäin kunhan vain saamme terveen lapsen. Tämän eteen on jo nähty vaivaa ja vuodatettu monta kyyneltä.

Toinen asia sitten on miten pidän etovan olon aisoissa töissä. Eiköhän tähänkin kuitenkin konstit löydy.

 

Minun valintani

Näin sattumalta mainoksen netissä, jossa haettiin munasolujen luovuttajia. Kommenttikentässä oli paljon positiivista, mutta yksi kommentti osui syvälle. Asiasisältö oli, että näitä hoitoja ei tulisi tehdä. Jos parilla ei ole mahdollisuuksia biologiseen lapseen, tulisi luovuttaa. Lahjasoluhoitoja ei tulisi tehdä.

Kun luonto on meidän kohdalla tehnyt raskautumiseni ilman lahjasoluhoitoja mahdottomaksi, ei minulla olisi enää oikeutta näiden vuosien yrittämisenkään jälkeen saada lasta. Kommentti täysin tuntemattomalta taholta ilman että se olisi edes kohdennettu minuun osui ja sattui.

Näitä kommentteja pelkään jo etukäteen, kun rajatulle piirille tulemme ratkaisumme kertomaan. Toivon, että en ikinä kuule tuota kommenttia kasvotusten.

Tämä tie oli minun valintani. Olisin niin toivonut, mahdollisuutta biologiseen lapseen. Tämä mahdollisuus vietiin minulta. Itkin kohtaloani katkerasti, mutta en suostunut luovuttamaan. Olisin valinnut helpomman tien äitiyteen, jos se olisi minulle suotu.

Juuri puolituttujen kommentit arveluttavat minua, kun kerromme tulevalle pianokaiselle hänen alkuperästään. (Toivottavasti nyt saamme tämän lapsen syliin asti.) Kertomalla totuuden hänen alkuperästään tuon itsestäni esille jotain herkkää ja särkyvää kommentoinnille alttiiksi…jotain epätäydellistä ja rikkinäistä, jota en kuitenkaan enää suostu häpeämään.

Tuttaville kertoessani joudun kertomaan hoidoista, joista muuten en muille puhuisi. Miksi? Koska lapsellamme on oikeus tietää totuus. Ja luit oikein, meidän lapsellamme. Hän syntyy meidän perheeseemme meidän lapseksemme. 18-vuotiaalla on oikeus halutessaan saada tietää luovuttajan henkilöllisyys. Tämä on vain lapsen oikeus – ei lapsen vanhempien tai solun luovuttajan.

Samalla olen äärimmäisen kiitollinen henkilöille, jotka lahjoittavat munasolujaan. He antavat korvaamattoman lahjan tuntemattomalle. Kiitos teille! Yksi teistä on antanut minulle mahdollisuuden raskauteen ja äitiyteen!

Lapsihaaveita

Meille on tulossa vauva… ainakin tällä hetkellä. Tilanne tuntuu absurdilta. Onhan tuota maagista positiivista testiä nyt odotettu 4 tai 5 vuotta. Jotkut ovat odottaneet ja toivoneet 10 vuotta turhaan. Olen siis itse onnekas.

Kun kerroin miehelleni, hän oli kovin epäileväinen. Raskausaika ja sitä kautta raskaustestien ihmeellinen maailma kuuluu naisille.

Seuraavana aamuna käytin digitaalista raskaustestiä. Kun testi- ikkunassa luki suoraan pregnant, alkoi miehenikin uskoa, että ehkä en puhunutkaan ihan puuta heinää.

Raskaana. Se sana ei sovi suuhuni. Se tuntuu jotenkin oudolta ja tavoittamattomissa olevalta. Usein tuntui, että kyseessä on vain haave, jota ei voi saavuttaa.

Alkuraskaudesta lapsi ei vielä ole kovin konkreettinen. Kuukautiset tosin puuttuvat ja muutamia raskausoireiksi tulkittavia tuntemuksia olen kokenut. Tämä ei kuitenkaan tunnu todelta.

Tuleeko tästä odotusblogi

Vielä ei ole virallinen testipäivä. Kun kaapissani on jopa 2 raskaustestiä niin tuossahan on yksi ylimääräinen… Ei kait se haittaa, jos sen käyttää etukäteen…

Otan testin mukaani ja kaivan jonkun ylimääräisen pissipurkin kaapistani mukaan wc: hen. Minua hiukan nolottaa, että en odottanut varsinaiseen testipäivään. Tunnen jännitystä, pelkoa ja häpeää purkkia etsiessäni. Eihän tämä ole loogista ja rationaalista. Tämä on haihattelua. No, suotakoon se nyt.

Tämän haihattelun keskellä raskaustestiin piirtyy selvästi 2 viivaa. 2 viivaa tarkoittaa perinteisesti raskautta. Istun ja tuijotan testiä, jossa viimein näkyy se 2 viivaa. Katson vielä paketin kantta. Eihän tämä vain ole pelkkä ovulaatiotesti. Onhan tämä nyt oikea…

Toivo on herännyt. Samalla alan juoksuttaa mielessäni läpi eri vaihtoehtoja kemiallisesta raskaudesta aina varhaiseen keskenmenoon, kohtukuolemaan ja erilaisiin kromosomipoikkeavuuksiin asti. Todellinen luonteeni ei ole optimisti vaikka hyvänpäiväntuttu minut tavatessaan näin luulee. Vielä on pidettävä jalat maassa.

Uskoako raskautta todeksi vai pelätäkö kauhukuvia. Vielä en uskalla olla varma siitä, että tämä muuttuisi iloksi. Uskallan kuitenkin haaveilla.